U U S I K A A R L E P Y Y

     Alavassa, yksivakaisessa pohjalaisessa rannikkomaisemassa, jolle silmänkantamaton lakeus on ominainen, jolle vain vähävetiset joet suovat hiukan vaihtelua ja jonka rantajuovakin useimmiten on matala, jopa paikoitellen loppumattomiin asti kivinen, vaikuttaa Uusikaarlepyy todelliselta erämaan keitaalta.
     Tuntuu kuin laupias luonnon Herra olisi koskettanut maata taikasauvallaan juuri täällä ja muodostanut paikasta pohjoisen paratiisin. Kuinka kaunis onkaan kaupungin halki virtaava joki saarineen, kaksine koskineen ja synkänjuhlallisine rantaäyräineen! Kuinka rehevinä versovatkaan rannan lepät joen kummallakin puolella, kuinka valkovartiset ovatkaan puistojen koivut!
     Harvinaisen kauniin ympäristönsä vuoksi onkin Uuttakaarlepyytä ruvettu nimittämään ”Pohjanmaan helmeksi”.
     Mutta asemakaavansa puolesta kaupunki on sensijaan tyypillinen shakkilauta, joka ei paljoa piittaa korkeussuhteiden tai liikenteen vaatimuksista. Tontit ovat verraten suuret ja vaikuttavat vieläkin avarammilta sen vuoksi, että rakennukset ovat pienet ja sijaitsevat kaukana toisistaan. Kaupunkivaikutus katoaa näin ollen, ja tuntuu kuin liikkuisimme puutarha tai huvilayhdyskunnassa, ettemme sanoisi maalaiskylässä — mihin muuten paikan nimi viittaakin — mutta sievässä ja siistissä kylässä, joka lopulta on saanut hankituksi itselleen kaupungin nimen ja arvon.
     Ani harvat ovat käynnillään muistaneet tätä pienoista kaupunkia, joka sijaitsee syrjässä Pohjanmaan radasta, mutta useimmille Uusikaarlepyy lienee kuitenkin tuttu, rautatiensä myynnistä — ainoalaatuinen tapaus, että on sovinnolla raskittu luopua tällaisesta ”suuren maailman ylellisyydestä”.
     Haudanhiljaisuus vallitsee nyt entisellä asema-alueella, missä rakennukset mykkinä lahoavat. Rikkaruoho rehottaa kivilaiturin lomista, ja nöyryytetyn alakuloisena peittyy käytäväin kivitys tuulen tuomiin hietakerroksiin.
     Mutta äänettömyys, joka täällä on vallannut mielemme, häviää pian kaupungin kirkolle saapuessamme. Lapuanjoen itäisellä äyräällä, lehtevässä ympäristössä sijaiten, tämä 1700-luvun alkupuolen kirkkorakennustaiteen tuote tekee mitä juhlallisimman vaikutuksen, varsinkin jos silmäilemme sitä alhaalta, joen toiselta puolelta. Sirona ja joustavana se kohoaa puiden ja pensaiden lomasta, vankasti sitoo vanha silta joen törmät toisiinsa, ja syvällä alhaalla kiitää vuolas virta ohitsemme välkkyen kuin hopeavyö. Taustalla kohoava tapulinhuippu luo vilkkautta seudun siluettiin, ja äärimmäisenä oikealla kuvastuu ikäloppu rakennusryhmä vanhoine myllyineen virran väreilevään kalvoon.
     Mutta myöskin sisäisen käsittelynsä puolesta — Fredrik I:n ja Ulrika Eleonoran aikuisine maalattuine pilvi- ja enkelisommitelmineen — on puukirkko huomattava, ja sen eteisissä ynnä ympäröivällä kirkkomaalla näemme vieläkin 1600- ja 1700-
luvun hautakiviä.
     Kirkkoa lukuunottamatta ei Uudessakaarlepyyssä ole vanhaa rakennustaidetta sanottavammin säilynyt. Sydäntalvella 1858 sattui näet suuri tulipalo, jolta vain pieni osa kaupunkia säästyi. Jäljellejääneistä rakennuksista vanhimpana pidetään muuatta pohjoisen tulliportin luona sijaitsevaa taloa, jonka väitetään olevan peräisin 1600-luvulta. Merkittävä vanhan puutyylin jäte on niinikään uusklassilliselta ajalta säilynyt katettu kaivorakennus likellä kirkkoa, samoinkuin sillan korvassa sijaitseva, 1808—1809 vuoden sodan ajoilta tuttu ”Döbelnin tupa”. Ja pohjoistullin tuolta puolen, missä kaupunki päättyy ja maaseutu alkaa, kohtaamme vehmaan metsän helmassa Topeliuksen syntymäkodin, Kuddnäsin kartanon. Valitettavasti se on nyttemmin muodostettu kunnan köyhäintaloksi, mutta runoilijan työhuonetta ja vanhaa huvimajaa ei alennus onneksi ole kohdannut.

N:o 126                 U U S I K A R L E P Y Y                  Valok. J. Vikstedt
Kaivon katos vastapäätä kirkkoa, rak 1700-luvulla.

N:o 127                 U U S I K A R L E P Y Y                  Valok. J. Vikstedt
Puukirkko kellotapuleineen, rak. 1708. Sunnit. asessori Elias Brenner. Muuttanut osittain muotoaan 1854 ja 1877

Valok. J. Vikstedt
          
N:o 128                 U U S I K A R L E P Y Y                  N:o 129

N:o 130                 U U S I K A R L E P Y Y                  Valok. J. Vikstedt
Lapuanjoen itäranta vanhoine myllyineen y. m.

J. Vikstedt (1926) Suomen kaupunkien vanhaa rakennustaidetta, sid 44—45 och bild 126—130. Boken är ett riktigt praktverk som beskriver alla landets dåvarande städer i ord och bild.
Fick boken av Susanna Uhlin.


Artikeln på svenska.
(Inf. 2003-10-10.)