IKÄLI aikoo Uuteenkaarlepyyhyn, on ryhdyttävä jarruttelemaan ajoissa. Muuten käy niin, että Vaasasta lähdettyä pysähtyy vasta Pietarsaaressa tai Kokkolassa ja ihmettelee, minne se yksi kaupunki jäi. Uudenkaarlepyyn kohdalla on tosin pari mutkaa tiessä, mutta ne eivät sitä mitenkään eroita muista kirkonkylistä. Ja mikäli ei osaa ruotsia, on turha tutkia tienviittojakaan.

Paha sinne on pienemmäksi pysähtyäkään, hotellia ei ole eikä liioin matkustajakotia. Kerran tosin oli hotelli ja anniskeluravintolakin, joissa oli niin joustava palvelu, että Alkon tarkkailijallekin tuotiin puteli huoneeseen. Ja siihen se lysti loppui, kerrotaan. — Minulta vei nälkäisen varttitunnin, ennen kuin löysin ainoan kahvila-ruokalan.

»Hakkaamme puita toisillemme»

Ensimmäisen mutkan jälkeen on välittömästi silta Lapuanjoen yli. Maisema on kaunis ja rauhallinen, sillan takana näkyy puukirkko ja muutama yksikerroksinen puutalo. Kirkon jälkeen tulee tori, jonka toisella laidalla on pienoinen linja-autoasema ja jonka yhdelle nurkalle rakennetaan uutta hotellia kivestä. Vastapäätä linja-autoasemaa on ruotsalainen kansankoulu. Se on kaupungin komeimpia rakennuksia kahden kivisen kerroksen voimalla.

SUOMEN pienimmän kaupungin idyllistä rantaa Lapuanjoen sillan korvasta katsottuna. — Kaupungissa ja kuitenkin maalla. — Oli aika, jolloin enemmän kuin puolet Uudenkaarlepyyn 15 vuotta täyttäneitä miehistä oli merillä tervaa ja pikiä rahtaamassa. Laivoja rakennettiin ja kauppaa käytiin. Nyt kaupunki uinuu prinsessa Ruususen unta ja vanhat opettajat viettävät siellä eläkepäiviään.
[Delförstoring.]

Torilta näkee myös melkein kaikki kaupungin neljä pankkia. Ovatko sitten uusikaarlepyyläiset salarikkaita, vai kantavatko maajussit rahansa tänne  . . . Teollissuuta ei ole juuri nimeksikään, ja monet nuoret hakevat työtä Ruotsista. Kun kanta-asukkailta — muitahan siellä ei ole — kysyy, millä he elävät, saa vastauksen: »Hakkaamme puita toisillemme.»

Virallisten tilastojen mukaan on Suomen pienimmässä kaupungissa vähän yli tuhat asukasta. Todellisuudessa tämä luku jäänee kuitenkin yhdeksänsadan ja tuhannen välimaille. Jotkut sanovat, että suurin osa tästäkin on eläkkeellä olevia opettajia. Hiljattain on saatu valmiiksi uusi asemakaava 10 000 hengen kaupungille. — Ei puutu muuta kuin asukkaat. Tehdaspaikkojakin jaettaisiin kuulemma ilmaiseksi, mikäli löytyisi tehtailijoita . . .

Vain vesiämpärit kolisevat

Uusikaarlepyyläiset itse sanovat ylpeinä, että heidän kaupunkinsa on Suomen ainoa, joka on ollut alun perin valmis, niin että sitä ei ole tarvinnut laajentaa. Tämä ei pidä sikäli paikkaansa, että kaupunki paloi vuonna 1858 yhtä pientä puutaloa lukuun ottamatta, joka nyt on museona.

Kun kaupunki perustettiin vuonna 1620, siitä muodostui vähitellen vilkas merenkulku-, markkina- ja kalastuspaikka, jopa tärkeämpi kuin kaikenmaailman Vaasat ja Kokkolat, sanovat uusikaarlepyyläiset. Satamassa rahdattiin tervaa ja pikeä ulkomaille, siellä huusi laiva ja hoilasi merimies. Nyt on kuitenkin merenranta Lapuanjoen suussa neljän, viiden kilometrin päässä, eikä kaduilla hoilaa kukaan.

Ne muutamat harvat, jotka kaduilla kulkevat, vaeltavat hiljaa, korkeintaan vesiämpäreitä kolistellen. Vaikka Uusikaarlepyy sai vesijohdon ja viemärin pari vuotta sitten, ei se merkitse, että jokainen perheenemäntä voisi vääntää hanasta vetensä. Suurin osa väkeä kantaa edelleenkin veden kaikkinaisiin tarpeisiinsa jostakin kaupungin kahdeksasta kaivosta. Useimmiten joutuu vedenhakija pumppaamaan ensin tyhjää yhdellä tai kahdella vedenottopaikalla, sillä kaikissa kaivoissa ei suinkaan ole vettä. Vaikka kaupunki onkin pikkarainen, venyvät nämä vedenkantomatkat jopa kilometrin mittaisiksi.

VAIKKA Uuteenkaarlepyyhyn hankittiin parisen vuotta sitten joitakin vesijohto- ja viemäriputkia, joutuvat useimmat perheenmännät vieläkin sankoineen patikoimaan kaivolta kaivolle. — Kaikissa kahdeksassa ei näet ole aina vettä.

Siitäkään ei ole kuin vuodenpäivät, kun tulipaot sammutettiin sähkölaitokselta käsin. Palohälytyskellon kilistessä, pinkoivat vpk-laiset sähkölaitokselle, kiinnittivät letkut laitoksen pumppuihin ja lähtivät porhaltamaan palopaikalle kerien samalla auki isoja letkuvyyhtejä. Mutta nyt vonkuu Uudenkaarlepyyn upouusi paloauto avuksi vaikka Vaasaankin, jos vain saa kuulla punaisen kukon siellä riehuvan.

19 oppilaan kansakoulu

Kaupungin voisi sanoa nukkuvan täydellistä prinsessa Ruususen unta, ellei siellä olisi seminaaria, seminaarin harjoituskoulua, kristillistä kansanopistoa ja viisiluokkaista yhteiskoulua. Niiden oppilaat antavat pientä eloa kaduille silloin kun sattuvat liikkumaan pienissä ryhmissä. Mutta mitäpä heilläkään olisi syytä liikkua kuin asuntoihinsa. Huoneiden vuokraaminen heille ja joillekin kesävieraille on uusikaarlepyyläisten eräs elinkino. Mutta siitä huolimatta on joitakin taloja tyhjillään.

Nämä oppilaitokset ovat kaikki ruotsinkielisiä. Ainoa suomalainen opinahjo on yksityinen kansakoulu, joka sekin kuuluu Suomen pienempiin. Jo vuonna 1919 velvoitettiin tosin Uudenkaarlepyyn maalaiskunta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä perustamaan suomenkielinen kansakoulu. Se jäi kuitenkin perustamatta kieliriitaisuuksien takia, eikä kunnan alueella suomenkielisten oppilasmääräkään osittanut kasvun oireita. Viime elokuussa voimaan astuneen uuden kansakoululainsäädönnän mukaan tarvitsee kaksikielisillä paikkakunnilla olla vähemmistökielisiä oppilaita 18, kun on perustettava uusi koulu. Ja näin on tämä riita ratkennut, ja uusi koulu tulee perustettavaksi.

Korvikkeena pyörineen yksityisen suomalaisen kansakoulun ikä alkaa lähennellä jo kolmeakymmentä. Alussa kerättiin sen hyväksi varoja arpajaisilla, mutta viime aikoina on koulu saanut valtionavun lisäksi kunnalta riittävästi tukea, ettei ole juuri enää tarvittu yksityisten apua. Koulussa on tällä hetkellä yhteensä 19 oppilaista, pienimmällä luokalla vain yksi. Opettajan ei ole kuitenkaan tarvinnut paistatella hänen kanssaan kaksin särkeä. Mutta kahden päähän kerrallaan hän kyllä joutuu pänttäämään opin aakkosia.

»Betlehemitsä» Härmän hippaamaan

Näihin asti koulu on toiminut yksityisessä asunnossa, kunnes se hiljattain muutti työväentalolle. Tästä taas oli seurauksena, ettei Uudessakaarlepyyssä enää voida järjestää tansseja. Niinpä nuoriso painuu hippaamaan Härmään. Vanhempi väki käy puolestaan juhlimassa Pietarsaaressa. Kaupungin oma huvielämä supistuu yhden elokuvateatterin valkokankaan eteen.

UUDENKAARLEPYYN työväentalossa toimii kaupungin ainoa suomenkielinen koulu, yksityinen kansakoulu. Koulun päätyttyä kello kahdelta lauantaina ei tuottanut suuria vaikeuksia saada kaikkia sillä kertaa kotiin lähteviä oppilaita samaan kuvaan.

Vaikka Uudessakaarlepyyssä tapahtui viime kesänä taksimurha, josta kirjoitettiin pääkaupungin lehtiä myöten, ja vaikka siellä ilmestyy yksi oma lehti ja vaikka sen asemalla käy yksi juna päivässä, kehtaavat naapurikaupungit kutsua sitä Betlehemiksi. Tämä ei kuitenkaan häiritse uusikaarlepyyläisiä, jotka päinvastoin polleita kaupunkinsa pienimmän maineesta ja hiljaisuudesta.

Mutta kerran vuodessa vanha kääpiö herää eloon. Silloin sen asukasmäärä kaksinkertaistuu yhdeksi illaksi. Kaduilla ja kujanteilla taivaltaa nuorta iloista väkeä. Pysäköintipaikat täyttyvät aina Vaasan ja Kokkolan takaakin tulleista autoista. Tämä ilta on kesän viimeisenä sunnuntaina. »Venetsialainen ilta» on muodostunut Uudessakaarlepyyssä jo perinteeksi. Tänä vuonna sitä vietettiin seitsemättä kertaa. Samaa on yritetty myös naapurikaupungeissa, mutta perin huonoin tuloksin.

Museopappa taikoo poudan

Uudenkaarlepyyn »Venetsialaisen» isä on kirjakauppias Josef Herler. Hän on samalla kaupungin tunnetuimpia suuruuksia. Hänen hahmonsa tuntee jo kaukaa, kun hän tassuttelee vastaan musta baskeri boheemimaisesti kallellaan harmailla hiuksilla. Ja baskerin alta hymyilevät vekkulin ystävälliset peikkovaarin kasvot. Tämä mainio ukko perusti Uudenkaarlepyyn museon ja keräsi itse tähän kaupungin palosta säästyneeseen taloon sen useimmat ja suurimmat aarteet. Samalla hän keksi myös keinon, millä rahoittaa museon toiminta. — Ja niin lausuttiin ensimmäisen »Venetsialaisen illan» syntysanat.

Kun kesän viimeinen päivän, syyskuun viimeistä edellinen sunnuntai, valkeni harmaana ja sateisena, näytti peräti kehnolta iltajuhlien tiimoilla. Mutta uusikaarlepyyläiset eivät hätäilleet. Jollain ihmeen keinolla museopappa oli tähänkin asti taikonut poudan venetsilaisiinsa. Ja sateesta huolimatta alkoi illan lähetessä kansaa valua kaupunkiin.

Jo edellisenä päivänä oli Topeliuksen puiston lehdistöön ripustettu värillisillä lamppuja, ja vähitellen ilmestyi puistokäytäville pöytiä ja myyntikatoksia. Tämä puisto sijaitsee Uudenkaarlepyyn Esplanaadin ja Lapuanjoen rantatörmän välissä. Topeliuksenkadun toisen pään kohdilla. — Toinen pää jatkuu polkuna metsään. — Idyllinen ympäristö oli kuitenkin nyt harmaa.

Mutta kun ilta pimeni, ja puiston laidalla alettiin myydä pääsylippuja, kun värivalaistus syttyi puiden vettä tippuvilla oksilla, ei vettä tullut enää pilvistä. Ja kun puisto oli täynnä iloista väkeä, olivat viimeiset pisarat pudonneet myös puiden oksilta. — »tuhatkunta henkeä», myhäili kirjakauppias tyytyväisenä silmäillessään pullaa, kahvia ja limunaatia maistelevia vieraitaan.

Venetsialaista illasta
Uusikaarlepyyläisen yöhön

Puiston kulmaan, kivisen saunarakennuksen seinustalle oli ajettu kuorma-auto näyttämöksi ohjelmalle. Auton lavaan reunoille oli pystytetty verhot, valonheittimet ja helminauhana roikkuva värivaloketju.

Puiston laudoilla loimusivat soihtuina pienet tervapadat keppiensä nenissä. Samat liekit välähtelivät lähellä olevan sähkölaitoksen padolla ja Lapuanjoen vastarannalla heijastuen kaksinkertaiseksi värähteleväksi tähtivyöksi mustasta vedenkalvosta.

Kuorma-auton keinuvalla lavalla lauloi mieskuoro ja soitti mandoliinikvartetti. Neljä nuorta seminaarilaista tanssi, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Lavan ääreen ahtautunut nappulaparvi oli innoissaan, kun eräs seminaarilainen hyppi ripaskaa. Kuultiin runoja ja suorasanaista. — Museokin oli auki, niin kuulutettiin välillä.

VENETSIALAINEN ilta alkoi ja päättyi Uudenkaarlepyyn mieskuoron esityksiin. Kerran vuodessa herää Suomen pienin kaupunki eloon ja vilkkaaseen hyörinään — tänä vuonna seitsemännen kerran.
[Solveig Sjöskog identifierade dirigenten Georg Tarvos. Hon berättade också att Tarvos spelade luta, bland annat i samband med en gåsmiddag där gåsen högst upp kan ha varit huvudattraktion. Lars Pensar identifierade Bror Sandström under lampan och framför honom Rafael Riissanen. Längst bak till vänster står Erik Westerlund. Kan någon identifiera barnen?]

Ohjelman väliaika oli samalla illan kohokohta ainakin lapsille. Silloin keskeltä mustaa jokea ampaisi taivaalle sähisevä raketti toisensa jälkeen. Kaikissa sateenkaaren väreissä ne räiskähtelivät joen ja puiston yllä. Oskarin kokoiset nauroivat ja huusivat yhtä aikaa. Satusetä Topeliuksen patsaan ympärille oli muodostunut todellinen satupuisto sadoille lapsille.

Kun venetsialainen ilta vaihtui uusikaarlepyyläiseksi yöksi, porhalsivat kymmenet ja kymmenet autojen valot poispäin. Ja kun viimeinen linja-auto lähti ennen puolta yötä kohti Kokkolaan ja kun vihdoin viimeinen soihtu sammui jo pimeässä puistossa, nukahti Uusikaarlepyy jälleen vuodeksi eteenpäin . . .