usikaarlepyy paloi vuonna 1858.  Tällöin seisahtui kaupungin elämä. Tosin uudet talot nousivat pian tuhkasta, uudet puut maan mullasta, uudestaan versoivat kasvit ja uudet köynnökset kiertelevät taas toiveikkaasti kurotellen pitkin kuisteja ja kujia.

Mutta elämä oli pysähdyksissä. Tervatynnyrit ja voidrittelit olivat siirtyneet muualle. Saimaan kanaalikin oli rakennettu ja koko Pohjanmaa sen tunsi. Ja Oulun rata rakennettu kuin naapurikaupunkien kukoistukseksi . . . Uusikaarlepyy sen kuin vain seurasi kaukaa, toivoi ja odotti, mutta rako vain kasvoi.

Lähde etsimään tätä nykykirjojemme mukaan Suomen pienintä! Kuvitteletko löytävästi kokoon käpristyneen surkean pikkurusinan, ajan pölyttymän, kohtalon hapattaman? Mikä synkkä erehdys tai mikä iloinen yllätys? Vehmas keidashan tässä on. Jos meri on paennut, on Lapuanjoki uskollisena pysynyt paikoillaan. Siinä se luikertelee kuin kiiltävä silkkinauha, joka haluaisi sitoa.

Uudessakaarlepyyssä ei ajatuksia ilmaista numeroilla eikä superlatiiveillä eikä ääntä koroteta siellä paatokseen, kukaan ei siellä, tremolo kurkussaan, kerro minkään olevan suurinta, korkeinta, pisintä tai painavinta tässä maassa. On aivan kuin numerot olisivat unohtuneet, paitsi ne, jotka on sidottu aikaan ja joita historian kuiske tuo eteen.

Siis hiljaiseloa. Suunnaton lihatarkistamo kaupungin ovella on kuin ajanhäive. Ikkunasta kurkisteleva arvokas siamilainen kissa on kuin maantiestään erehtynyt. Vaiteliaina Jeppe ja Topsi osallistuvat kaupungin hiljaisuuteen. Torilla ei tapahdu mitään. Kerrotaan, että joskus sinne saapuu joku kala-ukko. Poliisikonstaapelit Hauta-aho ja Snellman (kuinka Suomen Pankin erään setelin näköinen!!) uneksivat isojen kaupunkien rauhattomuudesta. Joskus sentään jokunen maanisäntä saapuu juhlimaan tänne suureen Uuteenkaarlepyyhyn. Silloin voi sattua, että konstaapelit joutuvat taputtamaan isäntää olkapäähän. Noh, noh . . . Siinä kaikki.

Hiljaiselo jatkuu kaupungin ainoassa hotellissa. Sen johto on nuorissa ja miellyttävissä käsissä, jotka taikovat huoneet viihtyisiksi. Missään ei hotellihuoneissa ole ollut niin paljon ja niin kauniita kukkia. Maailman kaupungit ja suurhotellit saisivat tulla ottamaan oppia. Aamulla kuulu jostakin hiljaista laulua, jossa selvästi toistuu sana »amour». Jotenkin se sopii tunnelmaan. Yhtäkkiä huomaa, että Uusikaarlepyy on kaupunki, jossa elämä on särmätöntä. Särmätöntä, vaikka ainoan hotellin ravintola, siis kaupungin ainoa ravintola, onkin suljettu. Uudessakaarlepyyssä ei sovi olla nälkäinen.

»Stadshotelletin» ja koko kaupungin ainoa naispuolinen ravintolajohtajatar on rva Margareth Schauman, joka on aina valmis iloisesti palvelemaan asiakkaita.

Näin ei ole ollut aina. Vieläpä on ollut sellaisiakin aikoja, jolloin eräässä talossa, nykyisessä Koskisten talossa oli »ruokatarjoilu». Nyt on sen tilalla toisenlaiset tarjoilut, sillä mormonit ovat saaneet kokouspaikakseen ne huoneet. Mormonit ovat siistejä vuokralaisia, jotka eivät pane ranttaliksi. Sitä paitsi he elävät suuren osan ajastaan Amerikoissaan ja Englanneissaan, mistä ehkä johtuu, että kovin hitaasti saa mormonien oppi jalansijan Uudessakaarlepyyssä.

Koskiset itse asuvat talonsa toisessa päässä. Tämä vanha, kaupungin palossa säilynyt talo on aikoinaan kuulunut rouva Sundströmille. Historiantuntijat tietävät, mitä tämä tarkoittaa: taru kertoo v. Döbelnin siinä asuneen. Lähestymme tätä tarua mitä kunnioittavimmin, mutta myös mitä ristiriitaisimmin tuntein. Jotkut kaupungin isät, sillä puheessamme, hymähtävät: eihän sitä ole koskaan todistettu. Mutta Koskisilta on kuitenkin pyydetty sen aikaiset ovet ja porraskivet perusteilla olevaan Uudenkaarlepyyn kotiseutumuseoon . . .! Mutta Koskiset, saadessaan 26 v. sitten talon haltuunsa, tekivät siellä todellisia muinaislöytöjä . . .! Vanhat moninkertaiset seinäpaperit revittiin pois, ja katso, niitten alla löytyi seinään liimattuina vanhoja julisteita ja asiapapereita, v. Döbelnin kauniilla käsialalla kirjoitettuja ja hänen sekä erään toisen henkilön allekirjoittamia. Tämän toisen henkilön nimeä eivät Koskiset enää muista. Mutta jotkut kaupungin isät kutsuivat Helsingistä professori Backmanin asiaa tutkimaan. Hänen käyntiinsä jälkeen saapui sitten eräänä päivänä »herra biilin kanssa» hakemaan näitä aarteita Helsinkiin. Koskiset olivat ne luovuttaneet, eivät oikein tiedä kenelle, mutta toivovat niiden olevan asiaankuuluvassa paikassa, vaikkeivät olekaan koskaan niitten perilletulosta mitään kuulleet. Ehkäpä nyt 26 vuoden kuluttua sopisi heidän mieltään edes postikortilla rauhoittaa . . .

Uudenkaarlepyyn kotiseutumuseon, jonka neljä huonetta avataan vielä tänä vuonna 1600-luvulla polveutuvassa vanhassa talossa nimeltä Porvarikoti, perustaja ja sielu on taiteilija Josef Herler. Uudestakaarlepyystä ei voi puhua ohittamatta hänen kulttuuripersoonansa. Hänen kookkaan olemuksensa varjo ylettyy yli koko kaupungin. Hänet tapaa siellä kaikkialla. Näyttelijänä ja taidemaalarina hänestä on tullut kaupungin »intressanti» henkilö. Kirjakauppiaana hän pitelee käsissään sen tulevan kulttuurin avaimia. Aarteittenkerääjänä hän on onnistunut panemaan pussiinsa (symbolisesti sanottuna) koko sen menneisyyden.

Josef Herler, kaupungin innokkain keräilijä-näyttelijä-taiteilija näyttää valokuvaajalle vanha arvokkaista pietarilaista posliinikannua.

Hän elää 220 v. vanhassa viehättävässä talossaan kuolleen myllyn ja vaiennen olutpanimon partaalla edesmenneen Sandnäsin lasien, vanhojen posliinien ja kuppien parissa, joita ojentelevat toisilleen krinoliinipukuiset pormestarinnat ja konsulinnat. Aarreenenemmistönsä hän on lahjoittanut em. kotiseutumuseolle, joka valtaosaltaan on oleva pukumuseo. Siellä saamme nähdä mm. Topeliuksen rakastetun Mathilda Lithénin sellaisena kuin hän oli.

Vanha panimo ja mylly joen rannalla.
[Den ljusa gården är Herlers. Förstoring.]

Niin, setä Topeliushan liittyy läheisesti Uuteenkaarlepyyhyn. Topeliuksen synnyinkodin, joka oli moniaita vuosia vanhainkotina — lastenkotiahan ei tällainen Uusikaarlepyy tarvitse — ostivat Suomen lapset vuonna 1934 maksamalla markan pekkaa päälle. Se on nyt taaskin Topeliuksen koti, kaikille suomalaisille ja muukalaisille avoin pyhättö. Kuddnäs, hiukan kaupungin ulkopuolella, missä se sijaitsee, näkee päivittäin moniaita vieraita. Niitä tulee läheltä ja kaukaa, jotkut jalkapatikassa, reppu selässä, toiset linja-autoilla, suurissa parvissa. He tulevat, näkevät, menevät, aivan kuin taivaan linnut, jättämättä mitään jälkeä Uudenkaarlepyyn katukuvaan. He eivät myös mitään sanottavia pääomia sinne sirota, mutteivät myöskään rasvaisia eväspapereitaan.

Rouva v. Kothen, Topelius-museon vaalija, pöyhii pientä tyynyä kehdossa, jossa kirjailija on nukkunut.

Kaikille suomalaisille ja muukalaisillekin avoin on setä Topeliuksen synnyinkoti, Kuddnäsin kartano, joka sijaitsee hieman kaupungin ulkopuolella.

Eräänä aamuna tunsimme tarvetta ottaa selvää Uudenkaarlepyyn rautatieliikenteestä. Kaikkihan tiedämme kaupungilla olleen siitä ikävyyksiä. Saihan kaupunki kyllä vuosisadan vaihteessa oman pikkuratansa, mutta eräänä aamuna, katso, olivat kiskot lipotiessään. Niitä ei ollut varas vienyt, vaan tunnoton liikemies osti ja möi. Uudenkaarlepyyn seminaarilehtori Åströmin tietojen mukaan löysi tämä pikkurata sitten tiensä Tytärsaarelle tykkien kuljetusta varten. Oli kuinka oli, tosiasia on, että vuodesta toiseen aikakirjat ja maantiedot lisäsivät Uudenkaarlepyyn nimen jälkeen surullisen kaneetin: »Kaupunki ei ole rautatietä». Asiat korjautuivat vasta kolmisen vuotta sitten. Uudellakaarlepyyllä on nyt rautatiensä, todellinen sivurata. Sitä lähdimme katsomaan.

Juna saapui juuri ja toi yhden matkustajan. Asemamestari H. Nybäck oli paikoillaan. Sattuikin näin, voivotteli hän. Olisittepa nähneet eilen. Seminaarilaisia saapui oikein kosolta, sehän se tämän paikkakunnan pääteollisuus onkin. Ja makuupaikkoja on tilattu, tokkopa niitä kaikki saavatkaan.

— Jaa, että mitä tekevät kaikki nämä lehmät raiteilla? Noo, tätä aluetta valtio rakastaa ja suojelee rautatietä rakastavia lehmiämme.

Mutta asemamestari Nybäckin ajatukset askartelevat jo muissa nykytärkeissä kysymyksissä. Jos sopisi jäädä tänne siksi kun juna lähtee, ehkäpä silloin tapahtuisi jotakin näkemistä arvoista. Ja ystävällisen houkuttelevasti huuliaan nuoleskellen hän toisti: Siksi kun juna lähtee . . .

Maantie ja rautatie, ajattelimme me. Linja-auto ja juna, vastasi ajatusten kaiku. Niitten pakottamaan painuimme Alarik Engbergin luokse.

Alarik Engberg on tuulahdus Viipurista keskellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia. Hän on nostanut tuolinsa katukäytävälle, istuu siinä kodikkaan ja viihtyisän ja jopa suorastaan pariisilainen näköisenä iso kissa polvellaan ja näin hän on istunut jo kymmenisen vuotta tässä kylässä.

Tässä, missä hän nyt istuu, on Uudenkaarlepyyn linja-autoasema. Alarik Engberg sitä hoitaa, hänellä on oikein virkalakkikin. Linjureita tulee ja menee aikataulujen mukaisesti peräti 18—22 päivässä. Usein saa kissa hypähtää pois polvelta, sillä vilkasta on. Alarik Engberg hymyilee tyytyväisenä. Hän tietää, että maantie on voittanut ja aivan tuntuu siltä kuin hän itsekin oli voittanut jotakin. Ja niin kuin kissa olisi voittanut lehmät . . .

Linja-auto-asemaa hoitaa vanha viipurilainen herra Engberg, joka päivittäin leppoisasti vastaanottaa ja lähettää parisen kymmentä linja- ja kuorma-autovuoroa.

Entäs sitten asunto-olot? Alku-asukkaiden oman kertoman mukaan asiat eivät oikein selviä. He väittävät perättömiksi maakuntaa kiertävät huhut, jotka logiikan lakienkin mukaan saattaisi uskoa tosiksi: että moni talo odottelee tyhjänä ostajansa. Avarine tiloineenkin he puhuvat asuntopulasta, jota kuitenkin on vaikea todeta. Niin kuin näillä mailla on teollisuus ja tuotantoa toisensa jälkeen sammahtanut, niin on myös talo toisen jälkeen näkyvästi lupsauttanut silmänsä umpeen. Me olemme niitä nähneet, niin vanhoja kuin uusia, ikkunat peitettynä, pihapolut ruohon peittäminä. Ehkäpä niillä on salaisuutensa niin kuin Arava-taloilla Juuttaan tien varrella, mene ja tiedä . . .

Tosilisänä Uudenkaarlepyyn asutushistoriaan haluamme kertoa senkin. Helsingistä saapui rakennusmestari onnenonki kainalossaan. Hän sai joukon piensäästäjiä innostumaan viehättävien Arava-talojen rakentamiseen. Rahat maksettiin, talot kohosivat, saivat katotkin jo päälleen, kun sitten eräänä päivänä työt seisahtuivat. Rahat oli loppuneet ryöväriltä. Ikkunat peitettiin laudoilla, kansanedustajat pantiin asialle ja kaksi vuotta kestäneitten edesottamisten jälkeen, jolloin jopa hallituspulankin uhka häämöitti tämän asian johdosta horisontissa, talot ostettiin Uudenkaarlepyyn seminaarin käyttöön. Piensäästäjät saivat roponsa takaisin, mutta Arava-talojen mainetta se ei heidän silmissään pelastanut. Näin kertoi yksi heistä.

Arava-taloilla Juuttaan tien varrella on erikoinen tarinansa, ne ovat nyt Uudenkaarlepyyn seminaarin käytössä.

Mistä sitten aiheutuvat uusikaarlepyyläisilmiöt? Rautatiet, jotka eivät kannata? Talot, joissa ei asuta? Vähenevä asukasluku? Kissat, jotka voittavat lehmät.

Maan noususta, kuuluu vastaus. On ollut aikoja, jolloin satama oli keskellä kaupunkia. Laivat saapuivat Uudelle Sillalle hakemaan tervaa, voita, lautoja yms. Lieneekö tämä ollut niinä aikoina, jolloin eräs laivatimpermanni rakensi sellaiset urut, jotka vieläkin soivat Uudenkaarlepyyn Pyhän Birgitan kirkossa, urut, joiden pitäisi olla vanhemmat Suomessa, niin kuin vakuuttaa kirkonvartija . . . ?

Myöhemmin laivat pääsivät enää vain Vanhaan Satamaan, joka oli silloin aivan uusi. Seuraava satamavaihe oli Toinen Meri (Andra Sjön), missä satama kyllä vieläkin on, joskin varsinaiset lastaukset tapahtuvat ja paljon kauempaa, Thorsössä, ts. hankalan kaukana.

Tämä meren pakeneminen nostattaa nostalgiaa. »Oi jospa Munsala» . . . on nykyisin monen uusikaarlepyisen hiljainen huokaus ja toiveajatus.

Mutta Munsala ei kuulu enää tähän. Sen sijaan, jos toiveajatuksista on puhe, esiintoisimme sellaisen, että tämän unelmoivan ja menneisyydessään peilailevan pikkukaupungin ylle valuisi hiljalleen näkymätöntä laavaa, jotta se säilyisi juuri sellaisena kuin nyt: hiljaisena, tumattomana ja kaikesta huolimatta onnellisena.